Turkin rannikkoa kierrellen...

Koska olen laiska ja lomafiiliksellä en jaksa kirjotella sen kummempia... kuvat kertokoon enemmän kuin ne tuhat sanaa. Sen verran mainittakoon, että kuvat on Izmiristä, Kusadasista ja Fethiyestä.

Suuntana lämpö

Saavuttuani Istanbuliin sain kaivaa kaikki lämpöiset vaatteet mun hyvin kärsineestä rinkasta. Istanbulissa oli hädin tjskin 15 ämmintä. Yövyttiin samassa hostellissa josta aloitin matkan, ympyrä sulkeutui. Käytiin juhlimassa Annan synttäreitä astetta hienommassa ravintolassa ja pistettiin pullo viiniä puokkiin. Mahtava ilta, vaikka yliväsymys vaivasi.

Seuraavana päivänä napattiin lautta Aasian puolelle ja sieltä bussi Izmiriin. 9 tunnin bussimatka puudutti takapuolen totaalisesti. Onneksi pysähdyksiä oli riittävästi. Pääsi seisomaan välillä kinttujen päällä ja ostamaan eväitä.

Izmirissä majoituimme pieneen, kivaan hotlaan. Yksi kokonainen päivä kierrettiin kaupungin katuja. Izmirissä on länsimaisempaa meininkiä vaikkakin hyvin vähän turisteja. Sulauduttiin yllättävän hyvin joukkoon ja oli kiva kävellä, kun Turkin turismille tyypillisiä huutelijoita ja sisäänheittäjiä ei ollut näkyvissä melkein missään.

Löydettiin eilen muuten huvipuistokin. Kummitusjuna ja pari hjrjampaa hässäkkää käytiin, oli kyllä huimaa!

Syöpöttelyt hoidettiin muuten halvalla. Hotellin vieressä oli pieni katukebabbila josta sai "kanarullia". Grillattua kanaa, salaattia, chiliä ja kaikki kääritty ohuen leipärullan sisään. Kunnon mättö vei nälän ja kustansi alle 1,50 per nassu.

Bussiverkosto on muuten mahtava. Busseissa on kunnon telkkarit ja viihdesysteemit, wifi, ilmaset kahvit, limut ja pullat ja muut herkut. Ja bussilla matkustaminen on ihan puoli ilmaista. Nytkin istun tsuffe kourassa matkalla Kusadasiin. Reitti on vajaa 200 km (luulisin, karkea google maps arvio) ja kukkaro köyhtyi huimat viisi euroa...

Nyt tosiaan Kusadasiin hostelliin, katotaan mitä sillä kaupungilla on meille tarjota :)

Hei me lennetään taas

Lähdin lauantaina Etelä-Afrikasta klo 12 liikkeelle. Mukaan sain kymmeniä haleja ja John, paikan omistaja ilmoitti, että mulla on aina koti Etelä-Afrikassa, millon ikinä vaa haluun mennä takas. Claudia, mun kans koko reissun volunteerannut tyttö itki kun lähdin. Fiilis oli tosi haikee.

Haikeus ei kuitenkaan ollut ainoa fiilis. Vatutus oli myös suuri. Edessä läjäpäin lentoja ympäri palloa. Ensin Port Elisabethistä  Kapkaupunkiin. Sieltä suora lento Dohaan, mutta Johannesburissa otettiin lisää jengiä kyytiin.

Pisin lento Kapkaupungista Dohaan jännitti. Ei muuten, mutta jos vieressä istuu pekoninhajuinen plösö tai kolmevee känkkäränkkä ni matkanteko muuttuu jo julmaksi kidutukseksi.
Mulla kävi vieruskaverin kans hyvä tsägä. Nelikymppinen liikemies, jackpot! Tuoksuu raikkaalle ja on hiljaa.

Siihen ne hyvät tuurit loppuikin. Rullattiin jo kiitotielle Johannesburissa ku kapteeni tajusi, että vasemmassa moottorissa on jtn vänkyrää. Ei muuta ku parkkiin ja mekaanikko huudeille. Puolentoista tunnin jälkeen päästiin takas ilmaan. Jatkolennosta oli tosin turha edes haaveilla.

Qatarin koneet on kyllä hienot, pakko myöntää. Viihdesysteemit hakkaa monen kotiteatteritkin. Isin ostamilla mahtikuulokkeilla oli hyvä katsella ja kuunnella sarjoja ja leffoja. Pelejä ja kaukosäädinki löytyi, mutta minä syvennyin Les Miserablesiin (sika hyvä) ja Anna Kareninaan (ei sika hyvä). Taisimpa yhden mentalistinkin katsella. Muutenki puitteet on kyllä hienot. Safka oli yllättävän jees ja kaikki systeemit hammasharjoista kosteusvoiteisiin tarjolla.

Qatarissa mulle määrättiin uusi lento ja viiden tunnin odotus ennen lennon lähtöä. Onneksi oli kirja mukana. Sain aamupalavoucherin, jotain kummallista kasvisapetta sain syötyä. Parasta oli kuitenkin vastapuristettu appelsiinimehu. Jumalaisen makunen ja uppos janoon iso muki alle minuutin.

Kaikenkaikkiaan siis matkustusaika Port Elisabethin ja Istanbulin välillä venyi reippaasti yli vuorokauden. Jos laskee mukaan vielä autolla ajetut matkat puhutaan jo 30 tunnista. Monet valittavat kun Thaimaan suora lento on niin pitkä. Olispa munki matkustusaika 12 tuntia.

Kauas on pitkä matka, niinhän ne väittää. Mutta oli se sen arvosta! Etelä-Afrikan reissu on ihan parhaita ikinä ja varmaan viel vanhana kiikkutuolissa ja tippaletkuissa muistelen ensimmäistä Afrikan reissua. Kyllä, ensimmäistä muttei todellakaan viimeistä :)

Ensimmäinen yö vietettiin Annan kanssa nyt Istanbulissa, tänään pistetään nokka kohti Izmiriä. Aamukahvit naamariin, lautalla Aasian puolelle ja siitä bussi ja 9 h köröttelyä.

Yksi kuva enemmän kuin...

... tuhat sanaa, tai jotain sinne päin :D

Roadtripin jalkeista elamaa...

Viimeinen viikko on sujunut vauhdikkaasti. Roadtripista selvittiin hengissa ja paadyttiin takaisin kotoisaan Addoon. Kierrettiin reitti Jeffrey's Bay - Storm's River - Nature's Valley - Jeffrey's Bay - Addo. Neljassa paivassa ehdittiin tosiaan hyppaamaan se benjihyppy (jonka ajattelu saa vielakin ihon kananlihalle. Se fiilis kun seisoi reunalla ja katseli alas, huih)... ja kaytiin kokeilemassa, milta tuntuu roikkua vaijereiden varassa joen paalla (hirmu hauskaa sekin, vaikkei adrenaliinitaso yltanyt lahellekaan benjihyppya).

Viimeinen yo vietettiin Jeffrey's Bayssa, bileistaan kuuluisassa Island Vibe Backpackersissa. Heti ensimmaisena esittelykierroksella vastaan juoksi alaston kaveri vanha kypara sukukalleuksien suojana. Oli kuulemma havinnyt biliksen. Naureskelin itsekseni, etta melkein tuli kotoisa olo :D Tytot oli ihan kauhusta kankeena ja kikattelivat, naamat ihan punaisina. Kiitos perisuomalaisen saunakulttuurin mulla tuskin edes paa kaantyi. On niita perseita ennenkin nahty :D

Addossa on ollu hiljaista. Sesonki on nyt virallisesti ohi ja jengia liikkeella paljon vahemman. Ma oon lahinna hoitanu respaa, ihan vaan koska mua ei tosiaan haittaa herata seitsemalta, tytot saa nukkua pidempaan. Silti paivat on rentoja, tassa ei paljon paase itseaan kylla rasittamaan :D John, omistaja siis, kysyi jos ma olisin voinut siirtaa mun lentoa ja jaada pidemmaksi aikaa, mut oli pakko kieltaytya. Annan synttarit lahestyy, ja niitahan juhlitaan tana vuonna Istanbulissa! Ensi lauantaina lahtee lento, sunnuntaina saavun paikan paalle. Taalta pallon toiselta puolelta ei ihan noin vaan Eurooppaan lennetakaan :D

Viimeisena "prokkiksena" taalla lupasin tehda baariin drinkkilistan ja katsoa, mita varastoon pitaisi ostaa. Nyt siella on lahinna perusviinat, coca cola ja sprite. Siina se. Ei paljon paase drinkkeja vaantamaan. Teen ostoslistan, kyhaan pari kivaa vadelmaunelmaa ja kirpeampaa peruslitkua kasaan ja keksin niille jotkut hulvattomat nimet (ja minut tuntien ne todellakin tulee olemaan hulvattomia, kun rajoja ei ole :D )

Mulla oli tanne tullessa mukana vanha Elixiahuppari. Se on lammiin eika niin valia, vaikka vahan kulahtaisikin reissussa. Pesin sen ja jatin narulle meidan roadtripin ajaksi. Reissussa ajattelin, et pitaapa heittaa se pois, shoppailun tuloksena mulla on niin paljon uusia kivoja kuteita, etta turha tollasta vanhaa lumppua on perassa raahata (vaikka siis ihan toimiva huppari onkin, mut pesuaineen valkaisemat vaaleanpunaiset laiskat vahan ehka hairitsi mustassa hupparissa :D)... No, tulin kotiin ja siivooja Miriam oli kauheen nolona ja tunnusti, etta oli laiannnut hupparia kun oli yksinkertaisesti tullut niin kauheen kylma, mut huppari oli pesty ja narulla. Mua ei haitannu ollenkaan, hyva jos joku saa mitaan iloa irti siita vanhasta ratista :D Sanoin Miriamille, etta annan mielellani hupparin sille, roskiin se menisi muutenkin. Kotiin lahtiessa Miriam kaveli sitten uuden Elixia-hupparinsa kanssa kotia kohti. Mahtaa olla jollain pohjoismaisella turistilla ilme vinkee, jos townshippiin eksyvat ja vastaan tulee Elixiahuppari. Tuskin tosin eksyy, sinne ei meilla valkoisilla ole oikeastaan asiaa, ei ainakaan ilman paikallisia.

Nyt pitaa lahtea hommiin. Pitaa etsia tyomies ja sanoa sille jotain. John juuri soitti ja kaski sanoa jotain... Mut kolmannen kerran jalkeen kun en saanu vielakaan selvaa, ni sanoin vaan et joo ja paatin improvisoida ja pistin luurin kii :D Katotaan, mita tasta seuraa :D

5, 4, 3, 2, 1, hyppää!

Valjaat niskaan, rahat tiskiin ja sillalle. Etelä-Afrikan "must do", maailman korkein benji odottaa. Sillan alla on iso rautahäkkyrä, jota pitkin piti kävellä keskiosaan. Alla on ei mitään, pelkkää pudotusta ja alas päin katsoessa hiukan huimaa. Varmaan noin sadan metrin päässä on tasanne ja läjä tyyppejä vastassa. Ryhmäkuvan jälkeen yksi kerrallaan istutaan penkkiin ja jalat sidotaan, tupla- ja triplavarmistukset ja se on menoo sit.

Reunalla seistessä iskee jumalaton adrenaliiniryöppy kun katselee alas. Herran jumala, oonko mä hullu. Kädet ovat kahden äijän olkapäillä, jalat toisiinsa sidottuina oli kävely näet hiukka hankalaa. Kun tyypit pujahtivat pois kainaloista, silloin huimasi. Viidestä ykköseen lasketaan sekunnissa. Jos itse ei siinä vaiheessa hyppää, niin tyypit tuuppaavat tyhjyyteen!

Ensimmäinen sekunti on kaikista kamalin. Vankka betoni jalkojen alta katoaa ja vartalo taipuu sukellusasentoon. Siinä ei ihan tajua missä mennään ja mitä tapahtuu, mutta maa lähestyy. Kun köysi alkaa joustaa ja lopulta sinkoo ylöspäin sitä ja kääntyy taas laskuun sitä jotenkin ikään kuin pomppaa uudestaan tyhjyyteen.

Hetken saa lillua pää amaspäin, funtsia missä oikein roikkuu, kunnes tyyppi keinun päällä laskeutuu alas ja nostaa pään ylös. Takaisin betonin päälle päästessä huokaisin helpotuksesta ja kikattelin ilosta. Oli ehkä mahtavin fiilis ikinä.

Koko homma löytyy tietysti kuvina ja dvd:n avulla voi katsella miten toivottomalta pösilöltä sitä näyttikään.

Maailman korkein benji, check!

Jalka kaasulla

Viime maanantaina sitten pistin jalan kaasulle ja suuntasin Hard Rock backpackersiin Jeffrey's bayhyn. Kiva paikka, mukavat omistajat. Ekana päivänä suunnittelin innolla shoppailukierrosta, jonka lopputulos ei ollutkaan niin onnistunut. Tehtaanmyymälöitä "kivoin" hinnoin löytyi kyllä, mutta valtavissa halleissa ei ollut minkäänlaista järjestystä vaatteille js pelkästään sopivan koon etsintä oli toivotonta onnenongintaa. Luovutin ja totesin, että vanhoissa lumpuissa on pakko pärjätä. Mulla oli lähtiessä 9,7 kg mukana, johon lukeutuu siis myös hygieniatarvikkeet ja kolme kirjaa. Uusien vaatteiden tarve alkaa siis olla semi kova!

Löysin kuitenkin yhden kaupan, jossa viihdyin pitkään: divarin. Kirjat kainaloon ja hostelliin. Toinen päivä Jeffreyssä meni täysin kirjaan uppoutuneena, 370 sivua tuntui hurahtavan hetkessä. Kolmantena päivänä samoilin valtameren rannalla, söin luntsia ja fiilistelin. Mahtavaa oloneuvoksen elämää :)

Tapasin hostellissa asuvan tyypin jo ekana iltana, Etelä-Afrikkalainen surffiope. Jeffrey's bay on siis tosiaan surffaajien mekka, mahtavat aallot ja alan liikkeitä ja vuokraamoja pilvin pimein. Oli mielenkiintoista kuunnella sen juttuja, millainen on surffiammattilaisen elämä... Pitkät keskustelut bilistä pelaten venyivät illasta yöhön...

Jeffrey'stä sain kyydin Port Elizabethiin jossa tuttu porukka jo odottelikin mua. Käytiin boarwalkilla, shoppailualueella, jossa on myös kasino. Päätettiin yhteisvoimin kokeilla onnea kasinonkin puolella. Jäin huimat kaksi euroa voitolle :D

Nyt olen Addossa, paikassa jossa olin ekan kuukauden töissä. Täällä on niin mahtava porukka, että tulin oikein mielelläni takaisin ja vastaanotto oli vähintäänkin lämmin. Ensimmäiset päivät ollaan vaihdeltu kuulumisia. Pääsiäistä "juhlittiin" syömällä ulkona tänään. Eilen illalla suunnattiin saksalaisen Claudian ja eteläafrikkalaisen  Charlin kanssa paikalliseen yökerhoon. Pöndellä kun ollaan, niin yökerho oli saman tyyppinen, kun voisi olla jonkun perähikiän yökerho. Ravintola päivisin, yökerho yöllä, pieni hotelli siinä yhteydessä... Paikalla oli parikymmentä juhlijaa jotka Charl pienen kylän meiningin mukaan tietysti tunsi. Pistettiin shotit jakoon ja jalalla koreaksi. Naurettiin mahat kipeäksi ja lopulta kahden aikaan ryömittiin kotio.

Sellaista siis täällä näin lyhyesti, helppoa ja viihdyttävää elämää. Etelä-Afrikka on ollut suihku kolme päivää, mutta kohta pitäisi ruveta selkenemään ja auringon paistamaan. Huomennakin pitäisi olla 30 lämmintä. (Ja parempi olisi olla, täällä sataa niin kaatamalla, että pyykit ei kuivu!)...
Jotain otoksia matkan varrelta yritin myös ladata tähän, toivottavasti ne tosiaan latautuu kokonaan.

Suunnitelmia ja toteutuksia

Yksi ehdoton kohde jossa halusin Nature's valleyssa vierailla sijaitsee vain kymmenen minuutin ajomatkan päässä. Monkeyland ja Birds of Eden ovat paikkoja, jotka valistavat ihmisiä ja hoitavat eläimiä. Kyseessä ei ole eläintarha sillä tarkoitus on eläinten pitämisen sijaan päästää mahdollisimman moni eläin takaisin luontoon ja tarjota luonnonmukainen elinympäristö niille, joille luontoon palaaminen ei ole mahdollista.

Monkeylandin opastettu kierros oli kerrassaan ihmeellinen. Eläimet ovat villejä eikä niitä totuteta ihmisen kosketukseen, mutta pällistelijöihin tottuneet otukset tulivat silti kovin lähelle poseeraamaan. Opas kertoi hiukan historiasta, apinoiden alkuperäisistä elinoloista ja esitteli lajeja.

Yksi apina kiehtoi tutkijoita muita enemmän, sillä se on immuuni HI-virukselle. Madagaskar-elokuvasta kaikille tuttu apinalaji on naarasyksilöiden täysin dominoiva. Miehet ovat alakynnessä, eikä niillä ole lainkaan päätäntävaltaa. Yksi lajeista oli diktaattoriapinan täysin hallitsema. Lauman johtaja hallitsi katrasraan puhtaalla pelolla ja tappamisella. Mielenkiintoisia tarinoita ja yllättäviä faktoja.

Birds of Eden on valtava keskus, jonka korkeaan metsään on rakennettu puusiltoja useaan kerrokseen. Hiljaa etenemällä on mahdollisuus bongata toinen toistaan värikkäämpiä tirppoja. Upea paikka, jossa olisi helposti saanut kulumaan useammankin tunnin.

Säännöt on tehty rikottaviksi ja suunnitelmat muutettavaksi. Niinpä päätin painaa kaasujalkaa ja lähteä ensi viikoksi Jeffreys bay:hin katselemaan surffiaaltoja ja ihmettelemään kaupungin menoa. Varasin hostellin, vielä pitäisi varata bussilippu tänään ja huomenna suunnata pöndeltä sivistyksen pariin :)

Eilen illalla oli Earth hour ja tässä hippihostellissa homma otettiin todissaan. Valot säppiin ja kymmenet kynttilät loistamaan. Paikalla oli myös kitaristi, jonka livemusiikkia ihmiset istuivat sankoin joukoin kuuntelemaan mökin lattialle. Täytyy myöntää, että tunnelma oli aika mahtava!

Tänään otan chillisti ja kerään voimia. Ajattelin käydä metsässä samoilemassa ja huomenna sitten rinkka selkään ja baanalle :)

Hikeä, maisemia ja sisua!

Patikointi ei ole koskaan ollu mun juttu. Näissä maisemissa oli kiitenkin pakko kokeilla. Lähdin matkaan lontoolaispariskunnan kanssa. Ajoimme auton parkkiin 5 km päähän ja lähdimme tallaamaan. Latua, latua!

Maisemat tosiaan olivat upeita. Reitti kiersi niin kuivemmilla aroilla, korkeissa heinikoissa, vihreissä metsissä, kivisillä rannoilla kuin pehmeällä rantahiekallakin. 12 kilometrin vaellus kesti kutakuinkin kuusi tuntia hankalakulkuisen maaston vuoksi. Välillä helpotti ja saimme kävellä helppokulkuisia polkuja pitkin, välillä joutui turvautumaan käsiinkin kivillä kiipeillessä.

Nature's valley on kaunis alue ja luonto kovin vaihtelevaa. Törmäsimme lintuihin kaikissa sateenkaaren väreissä ja muutamaan sammakkoonkin. Paviaaneja on alueella riesaksi, mutta niiden näkemiseltä onneksi vältyimme, ne kun saattavat äityä hyvinkin röyhkeiksi.

Hiki virtasi ja aurinko poltti nahan. Puolivälissä iski ihottuma. Kärsin paineurtikariasta. Fyysinen paine aiheuttaa turvotusta ja kovaa kipua parin tunnin viiveellä. Juurakoilla ja kivillä hyppely teki tehtävänsä ja puolivälissä jalat huusivatkin hoosiannaa. Suomalaisella, sitkeällä sisulla painoin kuitenkin menemään loppumatkan hammasta purren.

Takaisin päästessä tajusin vasta, kuinka helvetisti sattuu. Kai keho jotenkin piti kipua aisoissa kun tiesi, että neljä kilsaa on vielä ylämäkeä edessä ja ainut vaihtoehto on joko dallata tai soittaa mediheli. Ilta meni sängyn pohjalls kuussatasen vaikutusta odotellessa.

Mutta kaikesta kivusta ja särystä huolimatta homma on nyt hoidettu ja matka dallattu. Aamukahvia hörppiessä oli kiva katsella kuvia ja ihmetellä maisemia. Iho punoittaa vielä, mutta jalat ovat taas kondiksessa. Huomenna olisi tarkoitus pistää töppöstä toisen eteen, tosin vain puolen tunnin kävelymatkan päähän "halauspuulle". Kai sitä on pakko käydä rutistamassa :D

Kuvituksia...

Earth angel

Minä olen earthangel, en vapaaehtoinen, en helpex, en staff. Earthangel!

Saavuin eilen aamulla kukonpierun aikaan Tsitsikamman vuorten taa Wild Spirit backpackersiin. Mahtavan näköinen paikka, pieni mökki lepää laakson rinteessä ja valtavalta terassilta voi katsella kaukaisuuteen. Kaikkialla on vihreää ja vehreää, aivan toisenlaista, kuin kuivassa Addossa.

Omistaja on semi hippi. Kyseessä on perheyritys, jota johtaa noin kolmekymppinen Ola. Ympäristö otetaan kaikessa huomioon. Jätteet kierrätetään, vettä säästellään ja koitetaan muutenkin toimia mahdollisimman ekologisesti. Juomalasit ovat itse asiassa vanhoja siideripulloja, jotka on leikattu taitavasti laseiksi. Käyntikortit on käsin kirjoitettu vanhaan muropakettiin. Kaikki hyödynnetään parhaan mukaan.

Ola kertoi heti aluksi, että kyseessä on koti, meidän ja vieraiden. Kun ihmiset saapuvat heitä halataan, kaikkia pitää rohkaista mukaan keskusteluihin ja kaikki syövät aina saman pöydän ääressä. Hipahtavaa joo, mutta kivaa. On kiva tuntea olonsa tervetulleeksi, niin työntekijänä kuin vieraana.

Mun lisäksi täällä on 4 muuta tyttöä, kaikki kauhean mukavia. Perheyritys kun on, niin perhettäkin tosiaan on ympärillä. Sukulainen jos toinenkin juoksee ympäriinsä, vähän on vielä hakusessa, että kuka on kukin. Yhden kuitenkin tunnistaa helposti, 91 vuotias isoisä asuu täällä. Hänellä on oma tuoli takan ääressä, oma whiskypullo ja kuulemma tuhansia tarinoita :)

Ensi töikseni eilen mut kehotettiin kävelemään vesiputoukselle alas rinnettä. Vartin käppäilyn jälkeen löysinkin upean putouksen ja kastelin jalkoja kirkkaaseen veteen. Ylös kapuaminen sen sijaan ei ollut laisinkaan helppo homma. Reitti on hankala, kiviä ja juurakkoa, ja välillä sai kunnolla taapertaa kontaten, että pääsi yhtään mihinkään. Hiki virtasi kolmenkympin lämpötilassa ja sydän veti ylikierroksilla, kun sen kuuluisan sisun voimalla konttasin mäkeä menemään. Kaunis oli putous juu, mutta toista kertaa en tuonne alas kyllä lähde :D

Mahtava paikka, kauheasti opittavaa ja nähtävää. Jei!

Puutarhatonttuna...

Meilla on uusi vapaaehtoinen. Se astuu mun (tietysti jumalattoman valtaviin) saappaisiin kun taalta viikon paasta lahden kalppimaan kohti lantta. Kanadalainen tytto, jota olen pari paivaa opettanut respan saloihin. Mukavan oloinen, puhuu tosin ku papupata, ja on omaksunut ehka maailman rasittavimman puhetavan. Se tapa, jolla tv-shopissa mainostetaan kaikennakoisia swiippereita ja kattiloita.Kaikki on "soooooo fabulous", "aaaaamaaazing" tai vain frendit tv-sarjasta liisankin tuttu "ou mai gaad". Mutta jos ignoraa puhetavan ja keskittyy vain sen juttuihin, niin ihan hauska tyyppi :)

Taalla on viilea paiva tanaan, joten joutuu turvautumaan ainoaan huppariin. Puhdistin maitosailiota "extreme bleach" litkulla ja tietysti roiskin sita epahuomiossa paalleni, joten nyt musta huppari on taynna sopoja, vaaleanpunaisia laiskia. Pitaisi tosiaan paasta shoppailemaan!

Viikko jaljella! Ensi viikon perjantaina hyppaan auton takapenkille ja huristelen parisataa kilometria lanteen toiseen paikkaan. Janskattaa sillee kivasti, on kiva paasta eteenpain ja nahda uusia, mahtavia paikkoja. Mutta toisaalta on myos harmi, koska taalla on viihtynyt niin hyvin ja ihmiset ovat nyt todellakin tulleet tutuiksi. Etenkin Claudian kanssa meista on tullut tosi hyvia kavereita ja tuntuu hassulta, kun yhtakkia ei enaa hengaakaan saman naaman kanssa kahtatoista tuntia. Taytyy kylla myontaa, etta mulla kavi myos tuuri. Jos Claudian sijasta olisin viettanyt kuukauden kavelevan mainostv:n kanssa, niin lahdon fiilis tuskin olisi nain haikea.

Olen lahipaivina loytanyt puutarhan salat. Katselin kurpitsankukkia pari viikkoa, enka edes tajunnut, etta niiden keskella on kasvissyojan paratiisi. Paprikoita, salaattia, sipulia, ruohosipulia, tomaatteja, chilia... Lounaan saa kayda joka paiva poimimassa suoraan maasta ja pistaa poskeen. Ja taytyy myontaa, etta maku on vahan erilainen, kuin K-kaupan hyllylla muovikelmussa istuvan paprikan kitkeran katkera aromi. Jopa meidan siivoojat totes mulle yks paiva (ja ne ei tosiaan paljoa puhu), etta "you reeeeally love that green onion, don't you"...

Pari paivaa sitten jouduttiin haatamaan pihalta varkaita, jotka olis varmasti pistany puutarhan poskeensa. Aamutupakalla meinas leuka loksahtaa paikaltaan, kun mun tupakkapaikalla hengailikin viisi aasia. Saikyt raukat lahtivat kylla valittomasti kapalamakeen kun vahan orisi. Onneksi. Puutarha pelastettu!

Nyt lounaskahvi ja kasvimaalle kykkimaan! Puutarhatonttu Heri at your service!

Etsi kahdeksan virhettä...

Townshippeihin ei perus länkkärillä ole paljon yöllä asiaa. Päivälläkin pitää aika tarkkaan tietää missä liikkuu. Etelä-Afrikassa alueille tehdään jopa kiertoajeluja, jolloin turistit täyttävät vasta tankatun volvon ja lähtevät pällistelemään townshippien elämää lukittujen ovien ja suljettujen ikkunoiden läpi. Meininki muistuttaa eläintarha-ajelua, jossa peruspena kuvaa vaarallisia eläimiä ikkunan läpi uudenkarhealla Canonillaan. Näin vaarallista se ei kuitenkaan ole (joskin mielestäni ihmisarvoa loukkaavaa kyllä) ja kun tuntee oikeat tyypit voi jopa yöelämää päästä fiilistelemään.

Minä ja seitsemän muuta hostellin staffia päätettiin sitten tämään extempore lähteä yhdelle townshipin baariin. Vaikka värikoodeja ei ovenpielissä olekaan, niin useinmiten se kuitenkin menee niin, että ihmiset käyvät vain "oman väristensä" paikoissa.

Alue on karu. Ymmärrettävää, kyseessä on township. Ulkona on valtava roskakasa, jonka joku ehkä joskus korjaa pois, jos korjaa. Aidat pihoilla on rakennettu risuista ja rautalangasta, talot ovat karulla tavalla vain harmaita betonimöhkäleitä eikä missään kasva mikään.

Baarin ulkopuolella voi kuitenkin jo aistia tunnelman. Tajuan kyllä heti mistä oli kyse, kun kuulin, etteivät valkoiset osaa bailata. Ihmiset olivat laittaantuneet viimeisen päälle. Pienen pieni baari oli tupaten täynnä tiukkoihin, värikkäisiin toppeihin pukeutuneita naisia, jotka pyörittivät Jennifer Lopeziaan minkä kerkesivät. Baaritiskille oli tunkua ja pöydät notkuivat tyhjiä kaljapulloja. Musiikista vastasi dj, joka pyöritti ajan hampaan järsimää soitintaan menemään. Pihalla joku grillasi safkaa.

Sellaista Tigerin naistenvessan meininkiä, jossa naiset äksyilevät toisilleen tyhjästä, tai miesten kukkotappelua ei näkynyt missään. Kaikki bailasivat yhdessä, kättelivät tavatessaan ja halasivat lähtiessään. Kaljapullot kilisivät kippistellessä ja meininki oli katossa.

Tehtävässä "etsi kahdeksan virhettä" ei siis ollut kovin paha vaikeuaste, kun vitivalkoinen porukkamme tunki sisälle baariin. Luulin aluksi, että vastaanotto olisi ollut viileämpi, mutta meidät otettiin menoon messiin välittömästi. Vaikka erotuimme, emmekä todellakaan eduksemme, niin olo oli yllättävän tervetullut.

Tilasimme juotavat ja painuimme pihalle tyhjentämään pullojamme. Kun pohja lähestyi pistimme pullot roskakasaan ja painelimme takaisin autoille. Toinen kuskimme, englantilainen rääväsuu blondimme Macy hyppäsi oman autonsa rattiin ja tietysti töräytti sitten jonkun sällin aitaan... (aita on kovin väärä sana tosin kuvaamaan sitä rautalangasta kyhättyä hökkeliä, mutta aitaa se kai esitti.) Katselimme viereisestä autosta, kun Macy panikoi pihan omistajan huutaessa paniikissa "my yard, my yard"... DeWet meni sitten nuorena herrasmiehenä pelastamaan raukan ratin takaa, pyyteli kovasti anteeksi ja totesi afrikaaniksi, ettei noista naisista hitto ole rattiin. Yhteinen sävel löytyi ja aitakin taipui paikoilleen.

Huristelimme vuorokauden vaihteessa takaisin hostellille. Macy, jonka vaalea hiusväri tosiaan sopii tytölle, oli tyytyväinen päästessään takapenkille. Minä olin tyytyväinen vasta, kun legot oli harjattu ja tyyny tukevasti pään alla. Vaikka ilta oli mahtava ja kokemus varsin eriskummallinen, niin täytynee todeta, että noi kuuden aamuherätykset ottaa veronsa.

Vieriviä päiviä...

Päivät Afrikassa vierii ohitse. Kaikki alueen tärkeimmät nähtävyydet on nyt koluttu, joten voin täysillä keskittyä oloneuvoksen elämään. Vaikka töitä onkin joka päivä 12 tuntia, niin eipä tässä rasittumaan pääse. Käytännössä ainakin toisen meistä, mun tai Claudian, on oltava paikalla seitsemästä seitsemään chekkaamassa ihmiset sisään ja ulos. Vieraita on kuitenkin pienellä perheyrityksellä verrattain vähän, joten päivän paahtavat tunnit tosiaan valuvat ohi kahvitellen, maalaillen, jutellen ja kokkaillen.

Päivisin on hiljaista. Ihmiset valuvat paikalta kuka mitäkin puuhaamaan. Illalla meno kuitenkin virkistyy ja kaikki kerääntyvät paikan baariin. Palmujen alle viritetään joka päivä notski ja reissaajat ympäri palloa kerääntyvät höpöttämään ja tapaamaan uusia kasvoja. Vaikka siideri maksaakin vähemmän kuin vesituoppi kotimaassa, niin rauhallisesti on tullut otettua. Aamu kuudelta kuistilla on kuitenkin kivempi istua tsuffekuppi kourassa aamun sarastusta valvoen, kuin kontata jägeripäissään pitkin pusikoita yöllä.

Tämä maa ei muutenkaan ole yövirkkujen unelmakohde. Yöksi kaikki ovet pannaan lukkoon ja ikkunat säppiin. Maan rikollisuustilastot nostavat silloin rumat kasvonsa esille, enkä itse ainakaan halua ottaa sitä riskiä, että kännispäissäni harhailisin lukkoja hapoillen sänkyyn (ja hyvässä lykyssä vielä unohtaisin oven auki...).

Tästäkin aamuhirviöstä on siis tosiaan kehittynyt kunnon aamuvirkku. Kyllä se toki vaatii veronsa illallakin, kun kymmeneltä on jo ihan "puhkipoikkipinoon" olo. Väriä en ole saanut pintaan lainkaan, joka ei sinänsä ole ihme, sillä varjossakin lämpötila kohoaa päivittäin yli kolmenkympin, parhaillaan neljän, joten keltaisen mollukan polttavia säteitä pakoilee aina parhaansa mukaan.

Kaiken kaikkiaan vapaaehtoisena olo on ollut chilliä. Rahaa ei kulu mihinkään muuhun kuin siihen yhteen, hyvällä tuurilla kahteen siideriin illassa. Välillä tulee hinku jatkaa matkaa, minä kun satun olemaan sellanen pää kolmantena jalkana - tyyppi (josta isi aina mökillä jaksaa muistuttaa, että jumantsuikka hidasta nyt vähäsen kun lomalla oot). Mutta toisaalta pikkuhiljaa sitä on ehkä oppinutkin vain olemaan ja tajunnu, ettei minnekään ole kiire. Vietän tässä etelän kolkassa yli 2 kuukautta, kyllähän sitä vielä ehtii vaikka mitä...

Kisuja ja kärmeksiä...

Tänään lähdin hostellin viereiselle "farmille". Paikka pelasti eläimiä autojen alta, vääriltä ihmisiltä jne. Pelastusmeininki takasi sen, että eläinten kirjo oli valtava, pelastettavia kun ei voi valita.

Loukkaantuneet hoidetaan kuntoon ja palautetaan luontoon, mutta lemmikkeinä väärin pidetyt saavat paikasta loppuelämän kodin.

Ensin menimme käärmetalolle. Mato matalaa oli kengännauhan kokoisista monikymmenkiloisiin. Saimme pidellä käärmeitä ja paikan omistaja kertoi meille lisää noista ihmeellisistä otuksista.

Ulkona törmäsimme pariin apinaan, joiden häkkiin ei voinut mennä, koska apinaparat olivat kovia kleptomaaneja ja tapasivat ensin yrittää sormin, mutta jos se pirun korvakoru ei irtoa, niin ainahan voi puraista ja kokeilla josko sillä lähtisi...

Krokotiilien aitauksessa näytti hiljaiselta. Omistaja tuli paikalle ja vihelsi krokoja tulemaan ja johan kolme täysikasvuista rumilusta pinkoikin jo häkin aidan viereen. Uskomatonta. Kyllä koiria kutsutaan, mutten ikinä uskonut krokojen tottelevan...

Linnut olivat valtavia. Seisoin häkissä ison korppikotkan alla ja olin ihan varma, että se joko hyökkää tai kakkii päähäni, mutta tuollapa tuo vain istuksi. Vietessä meitä tölläsi valtavan upea musta kotka tai haukka, kumpi lie, upea oli kuitenkin...

Hienoa työtä tekevä pariskunta tosiaan. Koko homma rahoitetaan vaivaisen kuuden euron pääsylipputuloilla. Kyseessä ei kuitenkaan heille ollut työ, vaan elämäntehtävä!

Bumba ja muut veijarit!

Toissapaivana paasin vihdoin safarille... Noh, enhan ma taalla ole ollut kuin viikon, mutta tuollaisen safarin olen halunnut kokea jo koko aikuisikani, joten fiilis tosiaan oli, etta odotus palkittiin. Hyppasimme autoon ja ajelimme Addoon luonnonpuistoon. Alue on itse asiassa valtava, kokonaisuudessaan Hollannin kokoinen, mutta kaikki ne nisakkaat, joita me etsimme, sijaitsevat pienemmalla alueella (joka ei siis kylla ollut pieni, muttei ainakaan Hollannin kokoinen!)

Kakkakuoriaisista varoitti kolmio ja kyltti kertoi niilla olevan etuajo-oikeus. Joo, just ne kuoriaiset, jotka pyorittelee lantapalloja. Pyoritellessaan ne keraavat siemenia maasta ja lopulta munivat kakkapalloon ja hautaavat sen, jolloin myos siemenet paatyvat maahan ja alkavat lopulta kasvamaan. Kyseessa oli siis luonnon oma tapa istuttaa.

Ensimmainen puskasta pollahtanut elain oli ihka aito Pumba. Ei tosin ainut alueen Pumba, niita tuntui tulevan lopulta joka nurkan takaa. Osalla oli pikkupumbia mukana, kauheen suloisia.

Pienelle lammikkolle saapuessamme henki salpaantui. Kolmisenkymmenta elefanttia, osalla ihan pienia vauvoja mukana, kaikki chillailivat paivanpaisteessa. Upeita elaimia tosiaan, jotenkin kaikessa valtavuudessaan kuitenkin niin rauhallisia ja kiltin oloisia.

Ja ei muuta kuin syvemmalle popelikkoon. Tiet veivat meita ympari puistoa ja silloin talloin jostain pollahti aina uusi elukka. Seeproja, varmaan kymmenen erilaista antilooppia (kuka niita muistaa), lisaa Bumbia, lisaa elefantteja, haukkoja, buffalokin jopa... Ja maisemat olivat kylla upeat... Muutamat norsut dallasivat ihan auton vieresta, eivat tuntuneet lainkaan valittavan menopeleista.

Jellonat pysyivat visusti piilossa pusikoissaan paivanpaistetta karaten, mutta jaapahan jotain ensi kertaankin :)

Pari sanaa pahiksista...

Etelä-Afrikka on rikollisuustilastoissa korkealla. Joka viidennellä on joko Hiv tai AIDS. Autokaappaukset ovat yleisiä... Rikollisen paskan määrä on mustamaalannut koko paikan maineen.

On totta, että tietyille alueille ei länkkärin kannata mennä eurojaan heiluttelemaan, mutta perus järkeily kantaa tässäkin maassa. Pimeällä alasti kulkeva länkkäri parikymppiset persvaossa tulee varmasti ryöstetyksi kontulassakin.

Juttelin tänään pitkään omistajan tyttären kanssa rikollisuudesta. Kyllä, tilastoissa on toki perää, mutta niitä pitää osata lukea oikein. Alueelliset vaihtelut ovat näet tähtitieteellisiä. Ja maalaisjärkeä on tosiaankin peräänkuulutettava.

Helsingistä kertovassa wikitravelin artikkelissa mainitaan, että esim Kallion aluetta tulisi välttää yöaikaan. Enpä tiedä montaa, jotka siellä olisivat noin vaan ihan spontaanisti turpiinsa saaneet. Kyllä siinä usein oma nyrkki on heilahdellut hämyisen kapakan pöydässä ensin.

Tähän väliin on tietysti tyhmä mainita, että hostellin raflan keittiö ryöstettiin eilen. Kaitlyn kertoi, että kyseessä oli ensimmäinen ryöstö ikinä hänen johtaessaan paikkaa.

Mielestäni kuitenkin huomionsrvoisin pointti oli ryöstösaalis. Pari kalliimpaa keittiöveistä lähti kylkiäisenä, mutta tärkein ryöstösaalis oli ruoka. Baari, joka sijaitsee keittiön vieressä, oli koskematon.

Vaikka maalla on siis huono maine, on siinä paljon turhaa pelotteluakin. Ja maalaisjärki kantaa juuri niin pitkälle kuin aina ennenkin on tehnyt.

Isoja misuja

Eilen pääsin tutustumaan cheetah breeding center:iin. Viiden euron sisäänpääsymaksulla pääsimme opastetulle kierrokselle, jolla opas kertoi kissoista ja vei meitä ympäri "farmia". Ensin tutustuimme villeihin yksilöihin, jotka vapautetaan noin parin vuoden iässä takaisin luontoon. Yksi 6-vuotias gebardinaaras oli farmilla kuitenkin jäädäkseen, ja sattui rakastamaan huomiota ja rapsuttelua. Maassa maatessaan se ei vaikuttanut koiraa isommalta, mutta ylös noustessaan tajusi kyllä, ettei Ola ollut mkään tavallinen kotikissa. Kokeilin varovasti sen kynsiä, terävät oli :D Seisoessaan se alkoi nuolemaan kättäni, kieli oli karheampi kuin hiekkapaperi. Täytyy myöntää, että huimaa oli istua noin upean eläimen vieressä, kun se melkein murisi tyytyväisyyttään.

Gebardirouvan jälkeen pääsimme ihastelemaan leopardeja. Nekin tulivat onnellisina aitaa vasten kiehnaamaan ja kerjäämään huomiota. Opas antoi toiselle niistä palan lampaanvillaa ja se nappasikin kerän suuhunsa ja pisti palasiksi alta aikayksikön.

Viimeinen kummastelun aihe olivat leijonapojat Chuck ja Norris. Ne oli tuotu tarhalle "helpon metsästyksen" uhalta. Pahat sielut ja käsittämättömät kusipäät aitaavat leijonat ja muut eläimet joskus aivan liian pienelle alueelle, jolloin kovaa valuuttaa maksavat turistit voivat kokea metsästyksen "ilon" ilman, että itse kohdetta tarvitsee sen koommin etsiä. Homma on äärimmäisen julmaa ja hemmetin laitonta. Onneksi nämä vilkkaat pojat pääsivät kuitenkin farmille viettämään lokoisia jellonapäiviä.

Koska leijonat olivat nuoria, oli niillä vielä hirmuna leikkiviettiä, vaikka kokoa olikin jo kertynyt. Ne nojasivat aitaa vasten, päästivät onnessaan ihmeellisiä kurnauksia ja koittivat saada kättäni suuhunsa leikkiäkseen. Yhdessä vaiheessa pääsin kunnolla katselemaan leijonan legoja, olihan käteni sen suussa. Täytyy myönyää, että ihan kunnioitettava purukalusto löytyi.

Kierroksen jälkeen olin euforiassa. Autossa matkalla hostellille oli välillä hankala uskoa, että minä todella plin kuvissa noiden vqltavien kattien kanssa. Mutta pakko se kai on uskoa, kun gebardin karhealla kielellä nuoltu iho punoittaa ja vaatteet ovat täynnä leijonankarvoja :D