Siitä se ajatus sitten lähti... 

Eräänä vähemmän kauniina kevätyönä istuin työpäivän jälkeen oikomassa raajojani sohvalla ja mutustelin lempi”ruokaani”, verigreippejä, sotkien niistä tirskuvalla mehulla koko sohvakankaan. Tylsyyttä potiessani päätin pistää pyörimään ihan vain jonkun sattumanvaraisen tv-sarjan, jotain perustylsää ylen perheohjelmaa, jonka avulla unikin tulisi varmasti. Valintani oli viidakkoperhe.

Katselin ohjelmaa ja odottelin nukkumattia. Matti ei saapunut. Sen sijaan television ruudulta kuvastuvat mahtavat maisemat auringon kärventämine niittyineen ja paljaine puineen häikäisivät. Vein greipinpalan lusikalla suuhuni ja totesin itselleni: tonne mä haluan!

Siitä se ajatus sitten lähti, totesi mainoskin televisiossa. Yhtäkkiä löysinkin itseni jo sivustolta, jossa hostellit, perheet ja maatilat etsivät vapaaehtoisia ylläpitokustannuksia vastaan. Laitoin sähköpostia muutamaan paikkaan ja fiilistelin yksinäni Mellunmäen yössä. Minä halusin Etelä-Afrikkaan.

Muutaman päivän päästä puhelimeni jo pirisi ja sainkin vastauksen: tervetuloa! Olo oli sekava. Ensimmäisten ilonkiljahdusten jälkeen havahduin todellisuuteen. Lähteminen tarkoittaisi työpaikan jättämistä, työpaikan, jossa minulla on vakkarihomma ja ihanat työkaverit. Lähteminen meinaisin myös aika monia euroja, sillä lennot tulisi maksaa itse, vuokra juoksee poissa ollessanikin ja juoksevia kulujahan tulee aina, pelkästään rokotuksiinkin menisi päivän palkka. Sinä iltana kuitenkin istuin jälleen vahvasti greipiltä tuoksuvalle sohvakankaalle, pistin töllön päälle ja katsoin jälleen jakson viidakkoperhettä. Eikä huolista ollut taas häivääkään...

Tässä sitä nyt ollaan. Lähdössä! Löysin lennot netistä ja varasin ne jo kuukausia sitten. Tutkin paikkoja, luin historiaa, tuumailin ideoita ja ajatuksia. Hankin rokotukset ja tsekkasin passin voimassaolon. Kohtasin myös suurimman pelkoni; hammaslääkärin, sillä niin paljon kuin omalla lääkärilläni käyminen pelottikin, niin en missään nimessä halunnut päätyä afrikkalaisen poppamiehen paikattavaksi.

Työpaikallani suhtauduttiin hyvin. Pomoni suri ensin tovin lähtöäni, mutta tomerana naisena pistikin sitten asioita järjestykseen ja hoiti minulle kolmen kuukauden virkavapaan. Sain siunauksen ja löimme kättä päälle. Työpaikka odottaisi minua takaisin tullessani.

Vapaaehtoistyö Etelä-Afrikassa kuulostaa siltä, kun olisin menossa pelastamaan pieniä orpoja tai parantamaan sairauksia. Joo, olisihan se tosi kiva sanoa, että ”pelastan Afrikan”, mutten niin kuitenkaan tee. Mutta kokea sen aion! Haluan kääntää jokaisen mahdollisen kiven, aion maistella makuja ja haistella hajuja, tahdon leikkiä leijonakuningasta, tanssin vaikka nuotion ympärillä kaislahameessa afrikkalaisia zumba zamboja, jos vain mahdollisuus. Tiedän kuitenkin, että kohtaan myös köyhyyttä, HIV:iä (joka neljännellä Etelä-Afrikkalaisella on HIV-tartunta), iljettäviä koppakuoriaisia, koti-ikävää ja näinkin nirsona ihmisenä varmastikin myös armotonta nälkää. 

Tätä kirjoittaessani kahden viikon  päästä olen jo Istanbulissa suuntaamassa nokkaani lentokentälle, ja sieltä Port Elizabethiin. En tosin varmastikaan virkeänä, sillä matka Istanbulista, reissun ensimmäisestä etapista, Port Elizabethin lämpöön kestää 23 tuntia, sisältää kaksi välilaskua (muun muassa valtiossa, jonka olemassaolosta en ennen varaushetkeä edes tiennyt), viisi eri lentokoneateriaa (ja me kaikkihan tiedämme, kuinka hyvää se on!), tuhansia maileja ja varmasti useita päässä poksahtavia hermoja.

  

Africa, here I come!